Viikonloppu JoBurgissa

Heippa kaikki uskolliset blogini lukijat, pahoittelen pitkää hiljaiseloa, mutta tosiaan nämä viimeset viikot ovat menneet täysin koulujuttujen kimpussa, parhaillaan klo 04.00 herätys viimeistelemään esseitä tai lukemaan kurssikokeisiin. Päivät on menny samalla kaavalla ja stressitasot alkoivat ainakin loppua kohden nousemaan ihan silmissä. Asiaa ei tietenkää auttanut se että osalla kavereistani ei ollu edes puoliksikaan yhtä paljon tekemistä, joten he vain oleskelivat ja itse kun suuntasin kirjastoon vääntämään esseitä, he suuntasivat rannalle. Tällä hetkellä rusketukseni tuntuukin kadonneen jonnekin, kalman kalpea valkoisista valkoisin (kuten täällä kutsuvat:p)on palannut.


Mutta nyt kaikki pahimmat sumat ovat ohitse ja pääsimmekin lähtemään viikonloppuretkelle tyttöporukalla kohti Johannesburgia tai Joburgia kuten täällä sitä kutsutaan. Aivan mahtava viikonloppu takana, juuri sitä mitä tarvitsinkin!


Torstaina starttasimme puolen päivän jälkeen vuokra-autolla kohti pohjoista. Matka itsessään sujui hyvin jouhevasti, mutta jälleen kaupunkisuunnistus osoittautui kaikkein vaikeimmaksi osioksi ja ajelimmekin ympyrää Joburgissa noin 2 tuntia, ennen kuin vihdoin löysimme hostellimme. Joburg on siis yksi Etelä-Afrikan vaarallisimmista kaupungeista, jossa tapahtuu eniten autokaappauksia ja aseellisia hyökkäyksiä/ryöstöjä. Tästä syystä olimme melko varuillamme koko ajan, ovet lukittuina ja kuten on opastettu; älä pysähdy kysymään neuvoa. Mikäli sattuu kysymään neuvoa väärältä henkilöltä tai joku kuulee minne päin olette menossa, on hyvin suuri vaara, että joutuu tarkoituksella ohjatuksi väärälle alueelle ja ryöstetyksi. Tämän lisäksi turhautumista lisäsi se, että tienviittoja puuttui kokonaan joiltakin osilta, tai sitten ne olivat vanhoja viittoja, jonka jälkeen teiden nimet on muutettu.


Hostellille päästyämme olimme aivan loppu, kävimme syömässä lähialueella ja painuimme pehkuihin.

Perjantai olikin sitten yksi reissumme kohokohdista, sillä meillä oli varaukset elefantti farmille sekä leijona farmille. Lähdimme klo 8.00 pirteinä ja innokkaina kohti elefantti farmia, jossa meidän piti olla klo 10. Ohjeiden mukaan matkan olisi pitäny olla noin 40minuutti hostelliltamme, joten suunnittelimme syövämme aamupalan sitten paikan päällä. Yli ja ympäri, ali ja ohi, edes ja takaisin. Voinette tässä vaiheessa arvata, että emme todellakaan löytäneet paikan päälle 40minuutissa. Ohjeemme olivat matkatoimistosta saadut, ja kuten ystävällinen supermarketin myyjä meille sanoi; täysin naurettavat, joiden avulla emme tule perille pääsemään missään vaiheessa. Olimme lopulta perillä 11.30 eli noin puolitoista tuntia myöhässä, 3,5h tunnin harhailun jälkeen. Tässä vaiheessa olimme menettäneet puolet ajasta, joka oli elefanttiohjelmaa varten varattu, mutta onneksemme alkuosio käsitteli elefanttien anatomiaa, historiaa yms., joten sen osion voi siis myös googlettaa:D Olimmekin paikalla juuri kreivin aikaa, kun alkoi elefanttien kosketuskierrokset, elefanttien mutaiset pusut, elefanttien kävelyttäminen ja lopulta myös ratsastaminen. Aivan mielettömän kokoisia otuksia, ja itse ainakin varoin jatkuvasti etteivät tallo jalkojani, ei varmasti olisi paljon jäljellä varpaista noin reilun 3000kg jälkeen. Nämä kaverit olivat myös täysin koulutettuja toisin kuin Addo elefantti puistossa. Kuitenkin ohjastettiin että mikäli jotain käy niin pysy vain ohjaajan takana. Ihanaa, että uhrautuvat tyhmien turistien takia:D



Elefanttipuistosta lähdimme suunnistamaan kohti leijonapuistoa, jonka olimme nähneet matkalla elefanttipuistoon. Hienosti klo 14 olimme parkissa leijona puistossa valmiina leikkimään pikkuleijonien kanssa. Respassa selvisinkin sitten, että neljälle neidolle ei ollut varausta tässä puistossa. Lievästi tässä vaiheessa iski jo epätoivo, ei voi olla mahdollista että eksyttiin taas, vaikka tällä kertaa piti olla helppo homma, kun kerta oltiin nähty suuret kyltit tienvarressa. Nähtävästi kuitenki alueella on monia eri Game Reserveja, niinku näitä safareita kutsutaan, ja koska meillä oli varaus jo yhteen puistoon ja olimme sen etukäteen maksaneet, ei auttanut muuta kuin hypätä takaisin autoon ja alkaa tutkailla kartasta minne päin pitäisi suunnistaa. Tämä oli tosiaan aivan oma mokamme tässä vaiheessa, kun olimme tyylikkäästi vain olettaneet että näkemämme puisto, oli juurikin sama kuin minne olimme menossa.


Jälleen kerran 1,5 tuntia myöhässä saavuimme muutaman mutkan ja ohjeiden kyselyiden jälkeen vihdoin oikeaan paikkaan. Olimme tässä vaiheessa jo aivan nuutuneita, mutta onneksemme puiston väki oli erittäin ystävällistä ja pienoinen aikataulun venähdys ei lopulta haitannut ollenkaan. Heräsimme kaikki eloon ja väsymys hävisi kuin taikaiskusta tasan sillä hetkellä kun kävelimme pieneen aitaukseen, jossa näimme pikku leijonanpennut. Voi elämä, sulosinta ikinä! Pikkuisia palleroita, isot tassut ja asennetta enemmän kuin pienellä kylällä. Osa pikkusista nukkui autuaasti ja ei edes huomannut, että ne nostettiin syliimme, kun taas toiset hyökkäilivät kohti, yrittivät syödä sormeni ja metsästivät näkymättömiä vihollisia. En voi edes kuvitella miten noista pienistä voi tulla isoja ja vahvoja metsästäjiä, jotka voisivat tappaa ihmisen ja syödä pois ilman sen suurempia ongelmia.


Leikkien jälkeen olikin sitten aika siirtyä katsastamaan millaisia otuksia näistäkin pienistä tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Vuorossa oli siis kävely vapaiden leijonien kanssa. Kyllä, luit oikein, vapaiden aikuisten leijonien kanssa. Kaksi leijonien hoitajaa opasti meitä ja käveli leijonien kanssa. Näitä leijonia ei saanut koskea tai muutenkaan ottaa kontaktia, sillä leijonien leikit ovat hieman eri tasolla ja lopputulos saattaisi olla melko kaunista jälkeä. Hoitajat saavat koskea leijoniin ja jopa hieman leikkiä niiden kanssa esimerkiksi heittämällä ruokaa puuhun tai pusikkoon, josta Harry tai Mary Louise-leijona kävi sitten herkun hakemassa. Itse en kyllä olisi näitä petoja uskaltanut edes koskea, sen verran voimakkaita ja suuria otuksia ne olivat. Välillä tosin tuntui kun olisi ollut kävelyllä koirien kanssa, kun leijonat jolkottelivat vapaina ryhmämme edessä. Tosin siinä vaiheessa kun karvatassu tuli liian lähelle, nousivat kädet automaattisesti ylös ja kroppaa vasten, kuten hoitajat olivat neuvoneet kävelyn alussa, ei heiluvia esineitä, jotka voisivat kiinnittää leikkihalut. Kävely oli kyllä hieno kokemus, toisaalta pelot hieman hälvenivät ja toisaalta taas ymmärsin kuitenkin kuinka minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia jos leijona päättäisi hyökätä. Avartavia oivalluksia, in deed.


Kävelyn jälkeen kuulimme myös miltä kuulostaa leijonien karjunta. WOW. Puistossa oli yli 100 leijonaa ja kun osa niistä aloitti reviirikarjunnan, oli meteli melkoinen. En yhtään ihmettele, että leijonapuiston vieressä ei ollut naapureita, tuohon kun aamulla heräisi varmasti tömähtäisi sängystä lattialle:D


Elikkäs melko perusperjantai. Ratsastin norsulla, leikin leijonanpentujen kanssa ja kävin kävelyllä vapaiden leijonien kanssa:D Näin meillä täällä Afrikassa.


Mikäli perjantai oli mahtava päivä, niin lauantai ei todellakaan ollut sen huonompi. Ensin vuorossa oli kulttuuria Apartheid-museon muodossa, sillä Joburgin museo on Etelä-Afrikan kuuluisin ja isoin rotuerottelusta kertova museo. Täytyy kyllä rehellisesi sanoa, että tämä on yksi parhaimmista museoista missä olen koskaan vieraillut. Niin paljon faktaa esitetty useassa eri muodossa, mielenkiintoisia yksityiskohtia, tositarinoita, tavaroita, filmipätkiä jne. Aivan mieletön museo. Itse olen aina ollut erittäin kiinnostunut kyseisestä Apartheid-ilmiöstä/ ajasta, joka leimasi Etelä-Afrikan joka päiväistä elämää vuosikymmenten ajan ennen kuin vihdoin -90 luvun alussa Nelson Mandela armahdettiin ja hän vapautui vankilasta 30vuoden jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta presidentti ja käänsi maan vihdoin kohti uutta kurssia. Museossa oli myös aivan oma osastonsa Mandelasta, ja täytyy kyllä sanoa, että siinä on mies josta on esikuvaksi monelle. Aikoinaan terroristina pidetty mies, joka nousee presidentiksi ja saa muun muassa Nobelin rauhanpalkinnon. Kuinka moni tämän päivän terroristeiksi luokitelluista henkilöistä kykenisi samaan, saanen epäillä.


Museon jälkeen oli aika haukata pala oikeata, elävää kulttuuria. Kello 14 hostellin pihaan ajoi vanhalla volvoa muistuttavalla kotterolla oppaamme Chico. Hyppäsimme kyytiin ja otimme suunnaksi Soweton, Etelä-Afrikan suurimman Township-eli slummi hökkelikylä alueen. Jotkut voivat ihmetellä ja jopa tuomita tällaiset kierrokset; ”kuka sitä nyt haluaa töllistellä toisten ihmisten kurjuutta?” Itsekin ajattelin näin aiemmin, mutta tämän kierroksen jälkeen silmäni todella avautuivat. Osaltaan nämä tuomiot kertovat siitä, että Me emme halua nähdä todellisuutta, sehän voisi jopa tuntua pahalta tai puistattavalta, parempi vain antaa heidän elää omaa elämäänsä siellä missä nyt elävätkin ja minä elän täällä omaani. Kenties tieto lisää tuskaa, mutta se on myös avain muutokseen.



Kierros oli aivan mahtava, ja tästä on täysin kyllä kiittäminen opastamme Chicoa, joka on itse asunut Townshipissä, sittemmin muuttanut toiselle alueelle ja perustanut ystäviensä kanssa yrityksen joka esittelee eri alueita turisteille. Täysin eri asia lukea opaskirjasta, kuin kiertää oppaan kanssa joka tietää omasta kokemuksestaan Apartheidistä, Townshipeistä, kaupungista ja paikallista tavoista.

Vierailimme eri alueilla, osa alueista on rikasta hienostoa, jossa talot kiiltävät uutuuttaan, mutta omistajat ovat vain mustia, valkoiset eivät alueella asu tai oleskele, heillä on edelleenkin omat alueensa. Keskiluokka asuu taloissa, mutta pihalla voi käyskennellä lehmiä ja talot eivät ole kovinkaan isoja. Köyhimmät asuvat hökkeleissä, jotka on rakennettu pelleistä, laudoista ja mistä sattuu, juokseva vesi ja sähköt eivät kuulu näiden asumusten varustukseen.

Pääsimme vierailemaan erään Chicon ystävän perheen peltitalossa. Isä ja kolme pientä poikaa tervehtivät meitä iloisina ja ottivat meidät vastaan kuin vanhat ystävät. Pojat olivat innoissaan esittelemässä meillä taitojaan ja halusivat läpsiä käsiämme ja tehdä paikallisen tervehdyksen johon kuuluu kättelyn lisäksi peukaloiden napsutuksia yms. Itsestäni tuntui oudolta mennä noin vain toisten taloon töllistelemään, mutta perhe ei ollut yhtään vaivaantunut, vaan heistä oli mukavaa saada vieraita. Pieni talo oli pienempi kuin oma huoneeni kotona, keittiö, olohuone ja vanhempien sänky kaikki samassa, verhon takana kaksi muuta sänkyä ja pieni komero. Tässä talossa asui tuolla hetkellä yhteensä 9 ihmistä, joista vain 3 oli lapsia ja loput aikuisia. Sisältä asunto näytti ihan kotoisalta, mutta en silti voi kuvitella kuinka 9 ihmistä ahtautuu sisälle joka ilta.

Vesi kannetaan kaivoista, joita on alueella siellä täällä. Mikäli haluan muuttaa alueella ja mennä naimisiin paikallisen miehen kanssa tulisi minun kuulemma opetella kantamaan 20litran vesitonikkaa pääni päällä. Lupasin harkita ehdotusta:D


Uudet vessat olivat juuri muutama kuukausi sitten rakennettu alueelle, joskin ne ovat kuin meidän mökkihuussimme, jotka täytyy tyhjentää jossain vaiheessa. Chicon mukaan tuossa vaiheessa ne mitä todennäköisimmin jäävät pois käytöstä ja nököttävät tyhjentämättöminä hamaan tulevaisuuteen. Kyseinen perhe sekä monta, monta muuta perhettä on jonotuslistalla, jotta se saisivat talon valtiolta. Listat ovat pitkiä ja jonotusajat määrittämättömiä, tällä hetkellä perhe on odottanut 5 vuotta ja heillä ei ole pienintäkään aavistusta koska ja mikäli he tulevat talon joskus saamaan. Vanhemmat eivät käy töissä, vaan myyvät pieniä karkki ja sipsipusseja tienristeyksissä, heillä ei tule koskaan olemaan varaa ostaa omaa taloa tai maksamaan vuokraa paremmasta asunnosta, joten valtion talot ovat ainut keino päästä pois peltien alta.


Vierailimme kierroksemme aikana myös muutamilla historiallisilla paikoilla, muun muassa aukiolla jossa tapahtui mellakoivien opiskelijoiden verilöyly, Mandelan talolla, kirkolla jossa Mandela oli pitänyt valistuspuheitaan, Mandelan nyrkkeilysalilla jne.

Kierros oli erittäin mielenkiintoinen ja oppaamme Chico vastasi kaikkiin kysymyksiimme avoimesti ja välittömästi. Keskustelimme Apartheidin lisäksi myös muun muassa Aidsista, joka on yksi Etelä-Afrikan suurimmista ongelmista, josta Chicon mukaan tulisi keskustella enemmän myös julkisesti sillä se on edelleen eräänlainen tabu ja ihmiset vähättelevät kyseistä aihetta erittäin tehokkaasti mikä edesauttaa leviämistä. Ehdottomasti suosittelen kyseistä kierrosta kaikille, jotka menevät Joburgiin. Me neljä tyttöä ja Chico pienessä kotterossa kiertämässä slummikylässä, tässä oli pala sitä todellisuutta mikä jää useilta turisteilta näkemättä.


Itse palasimme kierroksen jälkeen hostelliimme ja valittelimme, että ulkona oli kylmä, pitänee kaivaa enemmän päälle. Tässä vaiheessa mieleeni nousi vain kuva perheestä, joka on lämmittänyt hiiliä tynnyrissä, joka sammutetaan ja kannetaan sisälle hökkelitaloon lämmittämään 9 ihmistä. He ahtautuvat pieniin sänkyihin nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää, joka ei mitä todennäköisimmin ole paljon sen kummempi kuin edellinenkään.

Itse myönnän häpeilemättä, että mitä todennäköisimmin minusta ei olisi asumaan noissa oloissa edes viikkoa. Chicon mukaan perheet eivät näe asiaa aivan tuolta kannalta, sillä suoraan sanottuna heillä ei ole tietoa paremmasta. He elävät elämäänsä kuten heidän vanhempansa ovat eläneet ennen heitä, se mitä me kauhistelemme, on heille elämäntapa. Eivät he ole meille kateellisia meidän ilmaisesta koulutuksesta, sosiaaliturvista ja huokeista ravintolalaskuista. Jotkut eivät ole edes kuulleet tällaisista ja toiset taas eivät näe niitä osana heidän joka päiväistä elämäänsä, joten he eivät odota niiden tapahtuvan itselleen. Vähän samalla tavalla kuin itse haaveilisin yksityislentokoneesta, toki sellainen olisi huima korotus tämän hetkiseen elämääni, mutta toisaalta tiedän että mitä todennäköisimmin en tule sellaista koskaan saamaan joten miksi tuhlaisin päiviäni murehtimalla kyseistä puutosta. Parempi keskittyä siihen mitä nyt on ja tehdä parhaansa niillä mitä on annettu.


Perheen luona asui myös aikuinen mies, jonka setä perheen isä on. Miehen oma hökkelitalo oli kuukausi sitten tuhoutunut tulipalossa, kun hän unohti kuumat hiilet sisälle lähtiessään aamulla töihin kaupunkiin. Hän menetti kirjaimellisesti kaiken. Meillä jos talo palaa, on meillä silti vakuutukset jotka korvaavat kenties jotakin, pankkitilillä jokunen ropo millä päästä alkuun ja tarvittaessa täytät muutaman paperin ja kävelet luukulle hakemaan tukea ahdinkoosi. Tällä miehellä oli vaatteet yllään, thats it. Perheen pieni hökkelitalo oli jo täysi, mutta silti he majoittavat miehen, sillä ei hänellä ollut muutakaan paikkaa minne enää mennä ja uudesta talosta ei tietoa. Meillä sukulaisten majoitus tuntuu olevat elämää suurempi murhe, voi että lähtisivät jo kotiinsa, kauan ne aikovat vielä pyöriä nurkissa.

Mainitsemattakaan, että päästäisimme tuntemattomia töllistelemään kotiamme. Perhe ei kuulemma edes pyydä maksua vierailuista, toisinaan Chico vie jotakin ruokaa, toisinaan antaa 20R (2e) ja toisinaan ei mitään. Itse luulin, että osa osallistumismaksustamme menisi suoraan perheelle, mutta vasta kierroksen päätyttyä selvisi, että ei nyt ihan näinkään. Kenties olisin voinut hieman kuvettani kaivaa tai viedä jotakin lapsille, minulta se ei olisi ollut paljon pois, heille se olisi tuonut mahdottomasti iloa siihen päivään. Lupasimme palata viiden vuoden päästä katsomaan kuinka alue on muuttunut, kenties silloin täytän kassini nameilla, ainakin ei enää niin pienet-pojat olisivat innoissaan: )


Sunnuntaina suuntasimme aamusta Afrikkalaisille markkinoille, josta löysin joitakin tuliaisia ja muun muassa häälahjan ystävilleni, jotka menevät naimisiin viikko sen jälkeen kun palaan Suomeen. Pitänee alkaa muutenkin keräillä tuliaisia ja muita muistoesineitä, alkaa aika käydä vähiin. Ensi sunnuntaina lentääkin sitten jo Jossu tänne Afrikan maalle ja kovasti oon nyt yrittäny tehdä aikatauluja, niin että vaikka olenkin koulussa ehtisimme edes jotain tehdä täällä Durbanissa ja kenties pieni matkakin olisi mukava lisä.


Tällainen päivitys tällä kertaa, mieletön viikonloppu takana, ei voi muuta sanoa. Kuvia lisäilen ensi kerralla, kunhan saan ne tyttöjen muistitikuilta ja netti toimii niin kauan että saan jotain ladattua:p
-elisa