Maanantai 25.3.2013
Puolen päivän aikaan Robin saapui vihdoin koulun pihalle meidän hienon kiiltävän sinisen auton kanssa (jooo, en nyt muista minkä merkkinen se auto oli, mutta sininen siis kuitenkin). Suunnaksi otettiin Drakensberg, joka on sisämaassa sijaitseva vuorijono jylhissä maisemissa. Maanantai-iltana ei oikeastaan tapahtunut sen kummempia, sillä ensimmäinen hostellimme oli melko kuollut paikka, joten pelasimme vain korttia ja kävimme ajoissa nukkumaan. Pitihän sitä hieman varastoida energiaa tulevaa lomaa varten.
Tiistai 26.3
Virkeinä ja hyvin levänneinä teimme eväät, vuokrasimme kartan ja suunnistimme omatoimi vaellukselle pitkin Drankensbergiä. Vaelluksen piti olla kestoltaan noin 4 tuntia, mutta eksyimme ainakin kolme kertaa joten lopputuloksena oli reilut 7 tuntia tarpomista ylös ja alas pitkin vuoria. Maisemat oli kyllä upeat ja seura huippua, mutta siinä vaiheessa kun taivas tummui ja alkoi sataa kaatamalla ja jouduimme ylittämään joen noin 5 kertaa kahlaten reisiä myöten jääkylmässä vedessä, en voi sanoa enää nauttineeni kovinkaan paljon. Dillion liukastui joessa ja kastui läpimäräksi ja tietysti hänen repussaan oli hänen kameransa ja Taylerin Iphone, kamera toimii nähtävästi edelleen mutta Iphone kärsi hieman enemmän. Itse lohkaisin isovarmaan kynnen joen kivikossa kahlatessa, mukava oli kääriä verinen varvas takaisin läpimärkiin sukkiin ja lenkkitossuihin. Itse lenkkarit olivatkin sitten seuraavat kaksi viikkoa läpimärät ja haisevat, sillä ne eivät kuivuneet millään itsestään. Muutoinkin vaatteiden kuivattelussa meni pari-kolme päivää, sillä ilma oli niin kostea ja sateinen suurimman osan ajasta, että vaatteita oli vaikea ripustaa ulos kuivumaan, kivasti tuoksahtivat.
Tiistaina vuorossa oli myös hostellin vaihto, joskin niin ikään seuraava hostelli oli melko kuollut meiningiltään. Tavattiin muutama vaihtarituttu kylläkin, jotka olivat tehneet hevosvaelluksen Drankensbergillä ja tästä tietysti itsekin innostuin, vuosia viime ratsastuksista. Varasin sitten seuraavaksi päiväksi ratsastusreissun, joskin tällä kertaa vain tunnin mittaisen sillä muut halusivat jo lähteä kohti seuraavaa etappia.
Keskiviikko 27.3
Aamu lähti siis käyntiin hepparatsastuksella, jonne sain houkuteltua myös Robinin, joka ei ollut ikinä edes ollut hevosen selässä. Ihan innoissani oli tästä ratsastusreissusta, koska tosiaan vuosia mennyt viime kerrasta, mutta kummasti löytyivät taidot vielä. Köpöteltiin melko rauhallista vauhtia ylös vuoren reunamaa, ja no siis minä ja mun heppa edettiin ja Robinin heppa löntysti minne sattu ja ihan omaa vauhtiaan:D Vuoren huipulla mä ja Triger (heppa) mentiin ensimmäisinä kohti Mount Everestin huippua, kun yhtäkkiä jostain lähistöltä karahti ilmaan muutama lintu ja mun heppa tietysti pelästy niitä. Nousi puoliksi pystyyn ja lähti laukkaamaan alas kivistä rinnettä minä keikkuen mukana. Pikkasen siinä pelästyin kun tajusin, että parempi olla tulematta pää edellä alas koska tietysti olin jättäny kypärän laittamatta, kun mun hieno cowboy-hattu näytti niin paljon paremmalta. No onnekseni tosiaan ratsastuskokemusta oli, koska sain hepan pysäytettyä ja selvittiin säikähdyksellä. Sanoi opas ihan että; ”woow, ur the man, that was impressive”. Tietysti siinä vaan rintaani röyhistelin samalla kun heppa töräytti ison läjän säikähdyskakkaa. Kukin tyylillään.
No muille riitti sitten jännitystä miljoona kertaa enemmän kun matkalla Port Stepshtoniin pysähdyttiin Gorge Swing-paikassa, eli kyseessä on siis rotko swingi missä ensin hypätään kalliolta, vapaa pudotusta joku 70metriä rotkoon ja sitten heilutaan vaijerin varassa rotkossa. Kovasti suunnittelin tekeväni ton, mutta sitten näin miten eräs tyttö tönäistiin alas reunalta ja tarrasin kiinni opastekylttiin ja päätin että ei tule muuten tuo ohjaaja tyrkkäämään mua yhtään mihinkään rotkoon. Äiti on varmasti tässä vaiheessa erittäin onnellinen tyttärensä järkyttävästä korkeanpaikan kammosta:D Tyydyin sitten kiltisti kuvaamaan ystävieni swingejä ja viimeisiä sanoja (ihan varmuuden vuoksi). Pikkasen harmittaa, että jäi tuo kokeilematta mutta toisaalta tiedän hyvin miten paniikissa olin tuolla ja voin kirjaimellisesti jo pelkästään valokuvauspaikan reunalla erittäin pahoin ja pidättelin kyyneleitä, joten nähtävästi näin ne omat rajat testataan.
Torstai 28.3
Aamupäivällä nautimme rannalla makoillen, ja hyvä niin sillä tämä oli kirjaimellisesti niitä ainoita päiviä jolloin ei satanut koko matkamme aikana. Todellakin huonoa tuuria säiden kanssa, sillä osa kohteistamme oli nimenomaan rantakaupunkeja ja biitsit jäivät sitten kokonaan kokematta ja oli hieman tekemisen puutetta. Torstaina päätimme myös jatkaa matkaa kohti Port st. Johnsia sillä se oli noin puolessa välillä matkallamme East Londoniin jonne siis alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän piti saapua perjantaina. Mukavasti matkalla meidän Speedy Gonzales alias Dillion hieman kaasutteli ja ohitteli tietyöjonossa tietenkin kaasuttaen suoraan tietyöpoliisin haaviin. Lievästi pelästyttiin siinä, kun alkoi poliisisetä uhkailla että vie kuskin putkaan ja antaa opetuksen miten Etelä-Afrikassa ajetaan. No juupa, Dillion seurasi muita mutta kappas vaan ketkä kaapattiin tien reunaan. No siinä poliisisetä tutkaili amerikkalaista ajokorttia ja soitti muutaman puhelun, jonka seurauksena yllätykseksemme jäivät oppitunnit antamatta ja pääsimme jatkamaan matkaa. Nähtävästi mikäli poliisisetä olisi ottanut Dillionin putkaan olisi se tietänyt erityisiä paperitöitä sekä yhteydenottoja Amerikan suurlähetystöön yms. Kiitos poliisisedän laiskuuden pääsimme siis kiltisti jatkamaan matkaan luvattuamme ajaa siitä lähtien liikennesääntöjen mukaan.
Perjantai 29.3
Port st. Johnista suunnistimme seuraavaksi siis East Londoniin, joka oli alkuperäisen matkasuunnitelmamme ensimmäinen etappi. Hostelliin kirjautuessamme ajoi pihaa linja-auto, josta alkoi purkautua intialaisia. Opas käveli sisään ja sanoi että heillä on varaus 25hengelle, mutta perhettä tahtoi tulla hieman lisää mukaan. Respan tyttö kysyi, että niin kuinkahan paljon on ”hieman lisää”, opas kierteli siinä, että ihan vaan pieni linja-autollinen. Tämä pieni linja-autollinen oli siis ihan normaali linja-auto, jonne mahtuu reilu 60 henkeä. Intialaisten invaasio oli iskenyt hostelliin. Onneksi olimme tehneet varauksen ja hoidimme jo kirjautumisen, olisi muuten varmaan ollut vierustoverina ystävieni sijaan muutama intialaisperhe samassa huoneessa.
Iltasella kävimme kysymässä mistä mahdamme löytää jonkin sortin yöelämää. Respan tytön vastaus hieman yllätti, sillä kuulemma ovi menee lukkoon 10.30, avaimen hän antoi intialaisille ja hänen tehtävänään ei ole valvoa odottamassa ketään, ei kuulemma makseta sellaisesta. Hmm, hieman outoa kenties, sillä tuohan on nimenomaan sitä mikä kuuluu hänen tehtäviinsä, päivystää asiakkaita varten. No saimme sovittua että soitamme hänelle kun olemme matkalla takaisin. No takaisintulo matka alkoi aiottua aiemmin, sillä Tayler ja Caitlin jättivät henkkarit hostelliin (Durbanissa ei ikinä kysytä ovella henkkareita) ja oma passin kopio oli kuulemma myös hieman epämääräinen. Lisäksi pääsiäisloman takia suurin osa paikoista oli suljettu, joten päätimme ajaa takaisin hostellille, respan tyttö varmasti nautti kovin pikku retkestämme.
Lauantai 30.3
Aamulla heräsimme intialaislapsien juoksemiseen edestakaisin käytävällä ja mikäli tämä sirkus ei herättänyt tarpeeksi oli tiedossa myös jäätävän kylmä suihku. Tärisin suihkukopissa yrittäen pestä hiuspehkoani jäätävän kylmässä vedessä, ei tietoakaan siitä ihanasta ja lämpöisestä rantalomasta jolle olin varautunut. No olisimme varmasti nauttineet East Londonin rannasta, mutta vettä tuli tosiaan kun saavista kaatamalla, joten päätimme vain hypätä autoon ja ajaa kohti Port Elizabethiä. PE:ssä totesimme, että hostellimme oli aivan kamala loukko ja päätimme etsiä toisen yöpymispaikan. Tämä ei ollutkaan aivan helppo homma, sillä kaupungissa oli tiedossa jonkin sortin musiikkifestivaali, joten kaikki muut hostellit olivat aivan buugattuja ja myös hotellit olivat suurimmalta osin varattuja tai yltiömäisen kalliita. Ajelimme sitten ympäri kaupunkia etsien vaihtoehtoja ja lopulta onneksemme törmäsimme Fernandos Guest House nimiseen paikkaan, jossa hieman yllättyi omistaja mummo, kun soitimme ja kysyimme olisiko heillä tilaa ja että olemme tarkalleen ottaen heidän talonsa edessä autossa odottamassa. Omistajamummo ja vaari olivat aivan ihania ja voi sitä rakkauden tunnetta kun näin yltiö pehmeät sänkymme ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Hieman kalliimpi paikka kuin hostellit, mutta täysin sen arvoinen ja aamupalakin kuului hintaan.
No iltasella juhlimme Dillionin 21vuotis synttäreitä, jotka olivat kylläkin vasta maanantaina, mutta päätimme juhlia varmuuden vuoksi jo nyt lauantaina, koska maanantai oli tosiaan 2.pääsiäispäivä ja aprillipäivä samassa. Hienosti oli kakku, kortti ja lahjat pöydällä odottamassa, laulu raikaa ja sitten menevät sähköt poikki koko torpasta. Olimme siis ainoat asiakkaat ja saimme koko ison talon itsellemme. Hieman oli pelottavaa, talo oli melko vanha ja iso ja yritimme etsiä pääsähkö kaappia pimeässä kännyköiden valossa. Yritimme myös soittaa omistajille, mutta puhelin alkoi vain soida aavemaisesti pimeässä keittiössä. Onneksemme omistajien talo oli guest housen vieressä ja myös heiltä oli mennyt sähköt, joten tulivat tarkastamaan ja korjaamaan meidänkin sähkömme lopulta. Illalla päädyimme etsimään klubeja, joskin hieman epäonnisia olimme etenkin aluksi, sillä päädyimme muun muassa klubille, jonka katto vuosi niin pahasti että baarimikko lapio vettä äyskärillä pois tanssilattialta, kerta on se ensimmäinenkin kun ulkotakkina käyttämäni tuulipuvun takki sopi täydellisesti iltamenoihin.
31.3 Sunnuntai
Aamu alkoi ihanasti pehmoisessa sängyssä loikoilulla, lämpöisellä suihkulla ja aamupalalla. Ikävä kyllä jouduimme kuitenkin jättämään paratiisin taaksemme ja suuntasimme toiseksi yöksi hostelliin, jossa oli nyt vapaata tilaa sillä festivaali oli peruttu sateen vuoksi ja ihmiset olivat lähteneet suurimmalta osin takaisin viikonloppumatkaltaan. Kävimme myös viemässä vaatteemme pesulaan ja etenkin edelleen alkuviikon vaellukselta haisevina ja kosteina bagaaseista puretut vaatteet keräsivät varmasti kiitosta pyykkäreiltä. nam. Illalla pelasimme biljardia ja kaikkien yllätykseksi voitin, olin siis biljardimestari! jippiii, koska olen siis erittäin surkea:D vahingoja sattuu nähtävästi. Lyöttäydyimme myös eräiden paikallisten ja hostellin työntekijän mukaan baarireissulle. Klubi oli suurimmalta osin kansoitettu värillisillä (mixed people) ja hieman tuntui valkoiselta siellä, tuntui että hohdan sillä ihmiset tuijottivat melko antaumuksella, että mitä teen kyseisessä paikassa. Juhlimme sitten Dillionin synttäreitä uudestaan ja onnittelimme keskiyöllä synttärisankaria.
Siinäpä se ensimmäinen viikko oikeastaan olikin, onnekseni olin kirjoittanut ylös tapahtumia jo matkan varrella koska muuten olisin varmasti unohtanut ainakin puolet. Ensi kerralla sitten tiedossa raporttia safareista, surfauksesta ja Capetownista muun muassa :p
-elisa
Tässä vielä kartta missä päin matkustettiin viimeset kaksi viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Laita toki kommenttia tai terveisiä:)