Little Miss Africa: Kuukausi purkissa

Ihan tässä heräsin huomaamaan, että nyt on tosiaan kuukausi paketissa täällä oloa ja en voi kyllä muuta sanoa, kun että oon kyllä nauttinu aivan suunnattomasti. Alkuvaikeudet koulun ja byrokratian kanssa on nyt kutakuinkin takana päin ja nyt voin keskittyä todella täällä olemiseen ja elämiseen.

Keskityn taas olennaiseen eli viikonlopun tapahtumien raportoimiseen:D No tää viikonloppu ylipäätäänkin oli jälleen kerran aivan mahtava, erilainen ku edellinen mutta jotenki musta tuntuu että tää maa jaksaa vaan yllättää mua uudestaan ja uudestaan. Joskin en kyllä ole vielä edes nähny kovinkaan paljon, joten varmasti jään tulevaisuudessakin suu auki tuijottamaan näitä henkeä salpaavia maisemia. Melko runollinen ilmaus, mutta jotenki esimerkiksi maisemat joita näin tänä viikonloppuna olivat ihan jotain sanoin kuvaamatonta ja edes kuvat ei tule tekemään oikeutta kaikelle sille kauneudelle mitä todellisuus on. Onpas muuten vaikeaa jotenkin kirjottaa suomeksi nyt, tuntuu että sanat katoaa tai en löydä oikeaa ilmaisua. Hassua sanoa, mutta nyt kun käytän pääsääntösesti englantia koko ajan, on mun ajatuksetkin vaihtanu kieltä. Kuulostan varmaan tosi järkevältä, ollu täällä kuukauden ja nyt muka jo ajattelenki englanniksi, oottakaan vaan kun tuun kesällä Suomeen, tuutte kärsimään Fingelskasta erittäin paljon. Just saying.

Lähdettiin siis perjantaina tyttöporukalla kohti Port st. John-nimistä paikkaa, jonka piti olla noin 4 tunnin ajomatkan päässä Durbanista, no todellisuus oli lähemmän 6,5 tuntia kuitenkin lopulta. Vuokra-auto oli pienin ikinä näkemäni leluautoa muistuttava koppero, jota tuttavallisesti kutsuttiin ”spoon” eli lusikaksi, älkää kysykö mistä nimi tuli. Mun onneksi en joutunu ajamaan, vaan kanadalainen tyttö hoiti koko reissun tällä kertaa, vaikkakin satutti jalkansa ekan yönä kun putosi yläsängystä ja ei voinu kävellä koko aikana muuta kuin tuettuna, ajaminen onneksi onnistui vaikka hänen osaltaan muu viikonloppu menikin jääpussien kanssa.

Matkaan lähdettiin täynnä intoa ja tarmoa, ja no tietysti eksyttiin heti kun kampukselta päästiin ulos:DD Ajettiin yhteen pahaan mäkeen ihan liian hitaasti ja suurella vaihteella ja tietysti arvata saattaa miten jäätiin sinne keskelle mäkeä jumiin, 5 naista kiljumassa pikku kopperossa keskellä mäkeä, mahtoi olla paikallisilla hauskaa. Yritettiin varovasti peruuttaa yhteistuumin osan matkaa edelliselle poikkitielle, mutta oltiin osittain kävelykadun päällä, joten peruutus ei oikein onnistun. No neuvoin sitten kanadalaiselle käsijarru mäkilähtöä, nähtävästi muualla maailmassa ei kyseistä taitoa opeteta autokoulussa. Ihmeen kaupalla päästiin ylös ja ympäri ja takas kampukselle ettimään oikeeta reittiä. Yhteensä palattiin 4 kertaa kampukselle takas kun otettiin aina väärä tie, tän jälkeen soitettiin paikalliselle kaverille, joka nauro ensimmäiset 5 minuuttia meijän hienolle yritykselle lähteä kampusta pidemmälle. Vihdoin ja viimein päästiin muutaman mutkan kautta vihdoin ulos kaupungista ja valtatielle köröttelemään.

Matka eteni melko tehokkaasti, mutta silti ei todellakaan 4tuntiin olisi mitenkään ehditty. En tiedä miten nämä paikalliset muka ajavat niin kovin nopeammin kun me. Alko jo hieman hämärtyä ja päämäärään oli vielä matkaa noin 60-70km, no ajateltiin tietysti, että no nopeastihan se menee ja pian ollaanki jo perillä. No teiden kunto heikkeni heikkenemistään, älyttömän isoja kuoppia, joihin meijän pikku autolla ei todellakaan ollu kiva osua. Lisäksi tiellä käyskenteli muun muassa ihmisiä, lehmiä, vuohia, lampaita ja koiria, koskaan et voinu tietää mitä tuleman pitää. Tähän kun lisätään vielä lievä tihkusade ja pilvien sisällä ajelu, koska olimme niin korkealla nähtävästi, niin lopputulos oli että ikkunat auki, päät ulos ja kaikki tiirailevat tietä ja reunoja, että voidaan madella eteenpäin. Tästä syystä vihdoin ymmärrän miksi yöllä ajaminen ei ole suositeltavaa, ja tietysti se on myös vaarallista ihan noin yleensäkin. Muutaman kaupungin läpi jouduttiin ajamaan ja silloin kyllä napsahti ovet lukkoon, musiikki pois ja naamoista varmaan pystyi lukemaan kuinka jännittyneitä kaikki oltiin.

Vihdoin ja viimein perillä. Ite olin ihan totaalisen väsyny ja päätin vain jäädä saman tien nukkumaan 9 maissa illalla, villiä, oon tulossa vanhaks. Toiset bailasivat aamuyöhön ja sitten tosiaan kävi tämä ikävä kerrossänky haaveri kaverille. Ite nousin aamulla aikasin täynnä intoa ja tarmoa ja voi elämä sitä maisemaa, joka avautu silmien eteen ku kömmin ulos meijän huoneesta. Siis vauu. Oltiin tultu pimeellä, joten ei ollu hajuakaan missä oltiin, mutta oli erittäin mukava huomata että keskellä vihreää viidakkoa, kivenheiton päässä merestä. No kylmän suihkun jälkeen (säästivät lämmintä vettä ja ympäristöä, jesh) pakko herätin muut, koska oltiin suunniteltu vaellus vesiputoukselle.

Vaellus olikin sitte ihan oma lukunsa. Entisenä partiolaisena tietysti olin, että ai kun kiva päästä luontoon vaeltamaan ja nauttimaan maisemista, rentoa käpöttelyä kavereiden kanssa. Tässä kohtaa kyllä erehdyin totaalisesti. Tämä vaellus meinaan oli kyllä sen sortin selviytymisseikkailu, että jos totta puhutaan niin olen melkosen yllättyny että oon enää edes elossa. Enkä nyt liiottele, ainakaan kovin paljon. Siis todella kaunista, keskellä viidakkoa, vehreätä ja muutenkin maisemista nautin todella paljon, ainakin niiltä osin kun ehdin niitä ihailla hengissä selviytymisen välissä. ”Vaellusreitti” käsitti itse viidakossa tarpomisen lisäksi jokusen pätkän pitkospuita ja betoniputkia, jotka olivat erittäin liukkaita sillä edellisenä päivänä oli satanut oikein kunnolla. Siinä sitten hivuttaudun eteenpäin ilman kaiteita, yritän olla kattomatta sivuille, koska valehtelematta pudotus oli pystysuora alaspäin jonnekin viidakkoon ennalta arvaamattoman pitkälle. Tässä kohtaa mun korkeanpaikan kammo ei todellakaan auttanu yhtään. Opas liikkui sulavasti ja tämän koiratki näytti olevan paremmin mukana kun kukaan meistä vaeltajista. Mutta toisinaan oli siis sellasia kohtia, että voitiin mennä vaan yksi kerrallaan ja opas autto ja kannatteli meitä pahimpien kohtien ylitse. Puroja ylitettiin niin monta kertaa, että lopulta käveltiin osa matkasta ilman kenkiä, koska jatkuva kenkien riisuminen ja takaisin laitto vei niin paljon aikaa. Mun hienot valkoset lenkkarit oli yltä päältä mudassa ja niin olin kyllä mäkin, jokusen kerran kaatuiltiin kun oli niin liukasta, pyllymäkeä mutaliejussa. Jalat ja kädet oli kans hieman haavoilla ja ruhjeilla tän kevyen päiväkävelyn jälkeen:D

Itse vesiputous ei ollu ihan niin iso ku mitä odotin, mutta kaunis silti. Uitiin jääkylmässä vedessä ja jotkut hyppi kallioilta veteen, ite en tohdinnu lähtä kokeilemaan, mun tuurilla oisin takuuvarmasti osunu johonki vedenalaseen kiveen. Takaisin vaellus meni melko samalla surviver modella kun alkumatkakin. Oli kyllä niin monta kohtaa jossa mietin, että jos nyt en keskity kunnolla, pysy pystyssä ja onnistu, ni melko turha edes soittaa enää ambulassihelikopteria, oon takuuvarmasti mennyttä, helpommalla pääsette kun vaan jätätte mut sinne viidakkoon. Huokasin syvään helpotuksesta kun päästiin vihdoin tasaselle maalle. We made it! Jälkikäteen ajateltuna aivan mahtava kokemus, vaikka turvallisuus kysymykset ei ollu sen tarkemmin tapetilla tän vaelluksen osalta.

Illalla lähtiin toiseen hostelliin vähän matkan päähän katsomaan afrikkalaista tanssia, jota ihanat ja suloset pikkutytöt meille esitti. Täytyy kyllä sanoa, että oooh lalaaa niiden tanssitaitoja, ne likat tulee niin saamaan huomiota kun pääsevät siihen ikään, että pääset klubeille tanssimaan. Nyt jo sheikkasivat sellasella ammattitaidolla, että ite katoin vaan kateellisena vierestä:D Tanssin lisäksi luvassa oli myös afrikkalaista musiikkia rumpujen ja muiden soittimien säestyksellä. Jotenki tuolla tuli ekaa kertaa kunnolla sellanen tunne, että ei tää voi olla totta, kuvittelen varmaan nyt kaiken. Ihmisiä ympäri maailmaa kattomassa taidokkaita afrikkalaisia esityksiä ja vaan nauttimassa siitä, että saa olla osa jotain tollasta. Vaikee selittää sitä, mutta jotenki tuntu että olin just tolla hetkellä oikeessa paikassa oikeeseen aikaan, just siellä missä mun pitikin olla.

Loppuilta meni tutustuessa muihin hostellimme asukkaisiin ja mulle itelleni kaikken hauskin osio oli, kun päätin kokeilla vuosien jälkeen hula-hula-vanteen pyöritystä. Joo, just sellasen mitä pienenä tyttönä pyörittelin kotipihalla. Luulin jo unohtaneeni miten hulahulataan, mutta nooh, yllätin kaikki, myös itteni ja voitin jopa hulahula-kilpailun toisen asukkaan kanssa, joka tarjosi ilmaisen juoman palkinnoksi tietenkin. Niin ne vanhat taidot pysyvät muistissa nähtävästi.

Sunnuntaina syötiin aamupala hostellilla, käytiin hieman kastautumassa meressä. Kyseinen ranta on tunnettu haihyökkäyksistään, nähtävästi maailman eniten hyökkäyksiä kokenut ranta. En todellakaan menny reittä syvemmälle, mutta pitihän sitä kokeilla.

Takasin matka sujui melko rattoisasti, mitä nyt hieman eksyttiin jossain kohtaa, joku risteys meni ihan ohitse nähtävästi. Jossain vaiheessa sitten huomattiin, että nyt ei kyllä muuten maisemat oo enää tuttuja, missäköhän ollaan tarkalleen ottaen. No meijän onneksi, ei tehty kovin suurta mutkaa, vaan päästiin väärääkin tietä pitkin lopulta takaisin valtatielle kohti Durbania.

Matkan kenties haasteellisin osuus olikin sitten Durbanissa. Valtatieltä kaupunkiin pääseminen ja yliopistolle suunnistaminen vei noin 1,5 tuntia. Mikään ei näyttänyt tutulta, tai näytti osittain tutulta mutta ei tarpeeksi suunnan määrittämiseen sen jälkeen kun oltiin poistuttu väärästä liittymästä. Durban on pääsääntöisesti melko turvallinen kaupunki, mutta täälläkin on alueita, joille ei saa eksyä edes päivän valossa, saatikka iltahämärässä 5 naisen voimin pikkuautolla. Oli aika jälleen lukita ovet ja näyttää siltä, että tiedetään minne ollaan menossa. Muutamien pysähdysten ja suunnan tarkistusten jälkeen, no ihan suoraan sanottuna, sattumalta osuttiin oikeeseen suuntaan, jolloin alko näyttää tutulta ja tajuttiin vihdoin mihin suuntaan lähteä ajamaan. Navigaattori olisi kyllä ollut erittäin kätevä tällä reissulla, mutta ikävä kyllä meistä kellään ei ole täällä käytössä minkään sortin älypuhelinta, etteivät vaan varkaat vie, ja en tiedä miten navigaattorin vuokraus käytännössä onnistuu ja paljon sellainen kustantaa. Pitänee tarkistaa tulevaisuuden reissujen varalle.

Hengissä selvittiin kuin ihmeen kaupalla ja oli kyllä hauska reissu kaiken kaikkiaan. Tällä kertaa näin myös ensimmäistä kertaa kunnolla, millaista on asua täällä maaseudulla. Talot ovat kaunistelematta, hökkeleitä, ihmiset kävelevät kaikkialle ja heille elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Kyllä siinä hieman silmät avautuivat taas lisää, kun itse autolla hurautat kyläpahasten läpi matkalla kohti paratiisia, mussutat karkkia ja tuijotat auton ikkunasta toisten ihmisten elämää, tietäen että heillä ei mitä todennäköisimmin tule koskaan olemaan mahdollisuutta samanlaiseen elämään kuin mitä itse elän, ja josta kehtaan toisinaan jopa valittaa. Kaikki jotka itkivät joulun jälkeen saaneensa Ipodin Ipadin sijaan, i feel u guys, must be hard to be u.